Ei kauniimmin täältä lähteä vois,
kuin nukkua, nukkua hiljaa pois.
Vaikka aika suruumme lohtua tois,
ei tyhjyyttä koskaan poistaa se vois.
26.1.2015
Viikko sitten
Viikko sitten tähän aikaan, panikoin huomista päivää. Panikoin sitä, saisimmeko äänet ja valot mätsäämään, kuka ostaisi valkoisen ruusun, muistaisivatko kaikki tulla paikalle kahdeksalta, saataisiinko käsiohjelmat tulostettua, muistaisivatko kaikki viime hetken rekvisiitat, entä vuorosanat?
Aamu tuli, ja kaheksaan meno tuntu kauheelta. Oli tullu valvottua liian pitkään murehtiessa just niitä juttuja mitkä piti kuitenkin kohdata aamulla. Olin yksin kaheksalta aulassa ja siinä tuli sitten sellanen fiilis että "JES HYVÄ! JUST TÄLLANEN ALOTUS LUPAA HYVÄÄ!!!" Lisäks käsiohjelmaa piti muutella viimemetreillä ja tulostuksessa tuli kömmähdyksiä, Sain siinä aulassa kymmenisen minuuttia istuskella kunnes Nella tuli ja lähettiin ostamaan sitä valkosta ruusua. Meijän kuiskaaja tuli myös kaheksaan meijän takia, mitä pidin kauheena vääryytenä sitä kohtaan, mutta siellä se palloili meijän kanssa Parolantien toiselle puolelle ja takasin.
Kun loputki porukasta oli kasassa, päästiin panikoimaan seuraavaa asiaa. Mikkejä ei oltu vielä laitettu ja meijän tekninen läpimeno oli kaikkea muuta kun tekninen. Onneks meijän ihana tekniikan ihmelapsi Otto sai hoidettua ne Arton kanssa saliin ja meillä kaikilla oli headsetit päässä. Kaikki alko tuntumaan virallisemmalta ja pikkuhiljaa se paniikki alko muuttua terveeks jännitykseks.
Kaikkeen yllämainittuun oli kuitenkin menny ihan liikaa aikaa. Heitettiin roolivaattet niskaan ja alettiin käymään koko reilun kahenkymmenen minuutin settiä käymään läpitte kun kello lähenteli yheksää. Aikataulutus otti osumaa ja pahasti. Yritettiin epätoivosesti käydä näytelmää läpi kun muita ilmiöläisiä alko valua sisään. Kun salin takaovi avautu ja sisään tuli jo joitain luokkia, piti luovuttaa ja antaa asioiden vaan mennä omalla painollaan. Ajatus tästä "asioiden menemisestä omalla painollaan" hirvitti, mutta muutakaan ei voinut.
Riennettiin antamaan sisääntulijoille käsiohjelmia, oli ne sitten väärinpäin tulostettuja tai ei. Siellä aamutakissa seisoskelu ei tuntunut kiusalliselta, vaikka sitä olisi voinut luulla. Päinvastoin! Oli ylpeä siitä että roolivaatteet erottivat meidät esiintyjiksi siitä kaikesta massasta ja ne herätivät mielenkiinnon siitä mitä olisi luvassa. Lisäksi rooli on näyttelijän paras suoja. Siinä kun tönötettiin ojentelemassa käsiohjelmia, olimme Peltosen perheen jäseniä, emme itsejämme.
Mikki vingahti päälle, Vatsassa muljahti. "Tervetuloa ilmiötapahtumaan!"
Olimme spektaakkelimme kanssa viimeisinä esiintymisvuorossa.Oli sietämätöntä olla paikoillaan se yli tunti ja keskittyä muiden ilmiöläisten upeisiin aikaansaannoksiin kun jännitti omaa vuoroaan. Kaverit näytti peukkua katsomosta ja minä näytin takaisin, vaikka tosiasiassa kirosin Iran korvaan sitä kuinka mua pelottaa ja onko pakko voidaanko perääntyä, otetaan lisäaika ja harkataan vielä tää viikko jooko?
No ei siinä muu auttanu kun nousta pystyyn, luikkia lavan taakse hammasta purren ja kädet kylmänhikisinä. Tätä varten oltiin nähty kaikki se vaiva, ja nyt se kaikki piti esittää, purkautua tässä hetkessä, loistaa, olla hyviä. Liisa spiikkaa meijät ja Otto laskee valot. Tiukensin aamutakin nyörejä vaikka silloin jo oli vaikeuksia hengittää.
Vaikka sitä on esiintynyt kuinka monta kertaa, kuinka monessa roolissa ja kuinka isolle yleisölle tahansa, jännittää aina yhtä paljon. Verhon takana se on huipussaan. kurkistin varovasti verhon takaa (tai meidän tapauksessa huusin "Voisko joku sammuttaa valot?" ja näin ne kaikki katsojat joiden edessä olin seuraavaksi kylpytakissa Saara Peltonen. Onneksi Nellan kohtaus oli ensimmäinen. Sain lisäaikaa hengittää.
Nella aloitti loistavasti. Puristin kädet nyrkkiin. Hyvä me, kuiskaan Iralle. Kuitenkin huomasin, että Nella oli liian pitkään hiljaa. Eih Nella! Kulmat kurtistuivat, nostin kädet otsalle ja rukoilin että Meri saa kuiskattua oikean kohdan Nellalle ja että se saisi siitä kiinni. Se hetki tuntui sietämättömän pitkältä. Hoin mielessäni Nellan seuraavaa repliikkiä. Harkoissa oli oppinut muidenkin vuorosanat. Yritin lähettää sitä hemmetin lausetta sen päähän, vaikka hyvin tiesin ettei sellainen toimi. Kun tuttu monologi jatkuu, huokaan helpotuksesta. Kiitos Meri.
Nella lopetti kohtauksen kunnialla, ja oli mun ja Iran vuoro. Otto nosti valot ja säntäsin lavalle Iran perässä. Siitä enempää en muista. Lavalla tulee nimittäin sellainen flow tila, mitä on vaikea kuvailla sanoin. Ikäänkuin unohtaa ajantajun ja elää sinä henkilönä, roolihahmona sen näytelmän ajassa. Kiirehtii kohtauksesta toiseen, laskee ainoastaan sen aukon jolloin on oltava lavalla tai sanottava jotain.
Yhtäkkiä kuului taputuksia. Se oli merkki että olimme ainakin joissan määrin onnistuneet. Liisan haastatteluun olisi varmasti voinut vastata järkevämminkin, mutta kaikki se energia joka virtasi suonissa oli liian voimakas ja tuli vastattua jotain sinne päin. Kuitenkin fiilis oli mahtava! Niin mahtava että muistan hymyilleeni niin paljon että ne nykivät krampinomaisesti kun pääsimme haastattelun jälkeen takaisin sivulle.
Ihmiset alkoivat pian viimeisten sanojen jälkeen purkautua pois salista. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia välitunnin päälle!
Halasin upeaa työryhmääni, Lottaa ja Meriä, Veeraa, Elisaa ja kiittelin Ottoa. Vastaanotin monta kiitosta ilmiöläisiltä ja kavereilta. Vielä siivotessani lavan takaosaa, olin liian innoissani lakatakseni hymyilemästä. Kaikki aamun ja sunnuntai-illan paniikki oli takana. Kaikki tunnit joilta olimme pois, se perjantai jonka vietimme neljään asti Walhallassa, se yö jona saimme plarin kasaan, se kuvistunti jolloin Iran kanssa saimme rungon kasaan hienoine kuvituksineen, se iltapäivä jolloin kahistelimme toppatakkejamme ja saimme aikamoisen ideamme... Se kaikki oli nyt ohi, hoidettu kunnialla loppuun.
Olin niin ylpeä ja kiitollinen kaikesta avusta jota saimme. Kiitollinen kärsivällisyydestä, joustamisesta, sinnikkyydestä, yhteistyökyvystä, ystävällisyydestä, heittäytymiskyvystä, tsemppauksista, rauhoitteluista ja "hyvin se menee!"-kommenteista, kiitoksista ja ennenkaikkea kaikista ihmisistä jotka jaksoivat katsoa koko kaksikymmentäminuuttisen.
Juuri kun puhuttiin, että siinä se oli, niin saimme pyynnön esittää näytelmä suurten kiitosten ja vaivannäön takia vielä jossain muuallakin. Kakkosten tai ysien vanhemmainillassa, vielä ei tiedetä sen enempää. Aikamoista, että se on meidän ilmiön projektityö. Se, joka me tehtiin alusta loppuun.
Aikamoista pojat.
-Petra
Aamu tuli, ja kaheksaan meno tuntu kauheelta. Oli tullu valvottua liian pitkään murehtiessa just niitä juttuja mitkä piti kuitenkin kohdata aamulla. Olin yksin kaheksalta aulassa ja siinä tuli sitten sellanen fiilis että "JES HYVÄ! JUST TÄLLANEN ALOTUS LUPAA HYVÄÄ!!!" Lisäks käsiohjelmaa piti muutella viimemetreillä ja tulostuksessa tuli kömmähdyksiä, Sain siinä aulassa kymmenisen minuuttia istuskella kunnes Nella tuli ja lähettiin ostamaan sitä valkosta ruusua. Meijän kuiskaaja tuli myös kaheksaan meijän takia, mitä pidin kauheena vääryytenä sitä kohtaan, mutta siellä se palloili meijän kanssa Parolantien toiselle puolelle ja takasin.
Kun loputki porukasta oli kasassa, päästiin panikoimaan seuraavaa asiaa. Mikkejä ei oltu vielä laitettu ja meijän tekninen läpimeno oli kaikkea muuta kun tekninen. Onneks meijän ihana tekniikan ihmelapsi Otto sai hoidettua ne Arton kanssa saliin ja meillä kaikilla oli headsetit päässä. Kaikki alko tuntumaan virallisemmalta ja pikkuhiljaa se paniikki alko muuttua terveeks jännitykseks.
Kaikkeen yllämainittuun oli kuitenkin menny ihan liikaa aikaa. Heitettiin roolivaattet niskaan ja alettiin käymään koko reilun kahenkymmenen minuutin settiä käymään läpitte kun kello lähenteli yheksää. Aikataulutus otti osumaa ja pahasti. Yritettiin epätoivosesti käydä näytelmää läpi kun muita ilmiöläisiä alko valua sisään. Kun salin takaovi avautu ja sisään tuli jo joitain luokkia, piti luovuttaa ja antaa asioiden vaan mennä omalla painollaan. Ajatus tästä "asioiden menemisestä omalla painollaan" hirvitti, mutta muutakaan ei voinut.
Riennettiin antamaan sisääntulijoille käsiohjelmia, oli ne sitten väärinpäin tulostettuja tai ei. Siellä aamutakissa seisoskelu ei tuntunut kiusalliselta, vaikka sitä olisi voinut luulla. Päinvastoin! Oli ylpeä siitä että roolivaatteet erottivat meidät esiintyjiksi siitä kaikesta massasta ja ne herätivät mielenkiinnon siitä mitä olisi luvassa. Lisäksi rooli on näyttelijän paras suoja. Siinä kun tönötettiin ojentelemassa käsiohjelmia, olimme Peltosen perheen jäseniä, emme itsejämme.
Mikki vingahti päälle, Vatsassa muljahti. "Tervetuloa ilmiötapahtumaan!"
Olimme spektaakkelimme kanssa viimeisinä esiintymisvuorossa.Oli sietämätöntä olla paikoillaan se yli tunti ja keskittyä muiden ilmiöläisten upeisiin aikaansaannoksiin kun jännitti omaa vuoroaan. Kaverit näytti peukkua katsomosta ja minä näytin takaisin, vaikka tosiasiassa kirosin Iran korvaan sitä kuinka mua pelottaa ja onko pakko voidaanko perääntyä, otetaan lisäaika ja harkataan vielä tää viikko jooko?
No ei siinä muu auttanu kun nousta pystyyn, luikkia lavan taakse hammasta purren ja kädet kylmänhikisinä. Tätä varten oltiin nähty kaikki se vaiva, ja nyt se kaikki piti esittää, purkautua tässä hetkessä, loistaa, olla hyviä. Liisa spiikkaa meijät ja Otto laskee valot. Tiukensin aamutakin nyörejä vaikka silloin jo oli vaikeuksia hengittää.
Vaikka sitä on esiintynyt kuinka monta kertaa, kuinka monessa roolissa ja kuinka isolle yleisölle tahansa, jännittää aina yhtä paljon. Verhon takana se on huipussaan. kurkistin varovasti verhon takaa (tai meidän tapauksessa huusin "Voisko joku sammuttaa valot?" ja näin ne kaikki katsojat joiden edessä olin seuraavaksi kylpytakissa Saara Peltonen. Onneksi Nellan kohtaus oli ensimmäinen. Sain lisäaikaa hengittää.
Nella aloitti loistavasti. Puristin kädet nyrkkiin. Hyvä me, kuiskaan Iralle. Kuitenkin huomasin, että Nella oli liian pitkään hiljaa. Eih Nella! Kulmat kurtistuivat, nostin kädet otsalle ja rukoilin että Meri saa kuiskattua oikean kohdan Nellalle ja että se saisi siitä kiinni. Se hetki tuntui sietämättömän pitkältä. Hoin mielessäni Nellan seuraavaa repliikkiä. Harkoissa oli oppinut muidenkin vuorosanat. Yritin lähettää sitä hemmetin lausetta sen päähän, vaikka hyvin tiesin ettei sellainen toimi. Kun tuttu monologi jatkuu, huokaan helpotuksesta. Kiitos Meri.
Nella lopetti kohtauksen kunnialla, ja oli mun ja Iran vuoro. Otto nosti valot ja säntäsin lavalle Iran perässä. Siitä enempää en muista. Lavalla tulee nimittäin sellainen flow tila, mitä on vaikea kuvailla sanoin. Ikäänkuin unohtaa ajantajun ja elää sinä henkilönä, roolihahmona sen näytelmän ajassa. Kiirehtii kohtauksesta toiseen, laskee ainoastaan sen aukon jolloin on oltava lavalla tai sanottava jotain.
Yhtäkkiä kuului taputuksia. Se oli merkki että olimme ainakin joissan määrin onnistuneet. Liisan haastatteluun olisi varmasti voinut vastata järkevämminkin, mutta kaikki se energia joka virtasi suonissa oli liian voimakas ja tuli vastattua jotain sinne päin. Kuitenkin fiilis oli mahtava! Niin mahtava että muistan hymyilleeni niin paljon että ne nykivät krampinomaisesti kun pääsimme haastattelun jälkeen takaisin sivulle.
Ihmiset alkoivat pian viimeisten sanojen jälkeen purkautua pois salista. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia välitunnin päälle!
Halasin upeaa työryhmääni, Lottaa ja Meriä, Veeraa, Elisaa ja kiittelin Ottoa. Vastaanotin monta kiitosta ilmiöläisiltä ja kavereilta. Vielä siivotessani lavan takaosaa, olin liian innoissani lakatakseni hymyilemästä. Kaikki aamun ja sunnuntai-illan paniikki oli takana. Kaikki tunnit joilta olimme pois, se perjantai jonka vietimme neljään asti Walhallassa, se yö jona saimme plarin kasaan, se kuvistunti jolloin Iran kanssa saimme rungon kasaan hienoine kuvituksineen, se iltapäivä jolloin kahistelimme toppatakkejamme ja saimme aikamoisen ideamme... Se kaikki oli nyt ohi, hoidettu kunnialla loppuun.
Olin niin ylpeä ja kiitollinen kaikesta avusta jota saimme. Kiitollinen kärsivällisyydestä, joustamisesta, sinnikkyydestä, yhteistyökyvystä, ystävällisyydestä, heittäytymiskyvystä, tsemppauksista, rauhoitteluista ja "hyvin se menee!"-kommenteista, kiitoksista ja ennenkaikkea kaikista ihmisistä jotka jaksoivat katsoa koko kaksikymmentäminuuttisen.
Juuri kun puhuttiin, että siinä se oli, niin saimme pyynnön esittää näytelmä suurten kiitosten ja vaivannäön takia vielä jossain muuallakin. Kakkosten tai ysien vanhemmainillassa, vielä ei tiedetä sen enempää. Aikamoista, että se on meidän ilmiön projektityö. Se, joka me tehtiin alusta loppuun.
Aikamoista pojat.
-Petra
18.1.2015
Aikamoisen ilmiömäistä
Hei, melkein viimeisen kerran
Siis mitä sanoinko just melkein VIIMEISEN?!? Wowowow. Se on hämmästyttävää, kuinka aika lentää kuin siivillä. Vastahan koko ajan ilmiökurssi alkoi, tai siltä se ainakin tuntuu. Matkalle on mahtunut aika paljon aikamoisia juttuja. Siksi ajattelin käyttää aikaani hieman koko ajalle pyhitetyn prosessin pikakelaukseen myös omalta osaltani, vaikka vähän toistoa tässä tulee, kun Ira jo omia ajatuksiaan avasi. Ei anneta sen kuitenkaan häiritä.
Palataan aluksi ajassa viime kevääseen, kun valintoja tehtiin. Miten kukaan voi tietää etukäteen mitä kursseja haluaa lukea vuoden päästä..? Se on pitkä aika. Mutta lukiolaisen täytyy tietää. Niin myös meidän ilmiöläisten täytyi. Ajatus oli muhinut päässäni jo edellisen ilmiötapahtuman ajoista lähtien, ilmiö kuulosti aikamoiselta ja sitä minä halusin kokeilla.
Mutta mikä olisi se ilmiö, mitä me opiskelemme. Voi kunpa se olisi jokin mielenkiintoinen. Tosin aika ajoin mietin onko olemassa edes tylsiä ilmiöitä. Olen aika varma, ettei ole. Niitä kutsutaan ilmiöiksi koska ne ovat aika ilmiömäisiä. Meiltä sitten kysyttiin, mitä haluaisimme tutkia. Ehdotuksia oli hankala löytää, mutta aika pian joku sanoi sen ääneen ja kaikki innostuivat, tai siltä se ainakin vaikutti. AIKA. Se on loistava tutkittavaksi, sillä se on niin suhteellista, mutta samalla melko tarkasti määriteltyä ja aina lopussa, ainakin melkein.
Syksyllä sitten toisen (ajan)jakson alkaessa alkoi myös aikamoinen matkamme kohti huomista ilmiötapahtumaa.
Kurssi eteni ja aika kului, niinkuin se aina tuppaa tekemään. Mitään ei oikein saatu aikaiseksi. Tuntui, ettei aika riittänyt mitenkään ilmiön pohtimiseen kaikkien muiden koulujuttujen ja aikataulun täyttävien menojen lisäksi. Aika vähän ilmiötä tarvitsi aluksi stressata. Ajan kuluessa saimme alkaa ajatella saako aika meidät stressaamaan vai stressaannummeko me ajasta...
"The trouble is,
you think you have
TIME"
Vasta joululoman jälkeen lukiolaisen aikalailla paras motivaattori, tunnetaan myös nimellä viimehetken paniikki, astui mukaan kuvioihin, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Sen avulla saimme suunnattua ajatuksemme oikein. Pienellä työllä ja tuskalla löysimme aikatauluistamme yhteinen hetki aikaa työstää lopputyömme käsikirjoitusta. Sitten kun sen ajan aika tuli oli aika aikamoisen ilmiömäisesti tulilla ja ei aikaakaan niin käsikirjoitus oli valmis, juurikin ajallaan. Käsikirjoituksen valmistumishetkestä oli nimittäin aikalailla tasan kuusi ja puoli vuorokautta aikaa siihen, että se esitettäisiin koko koulun edessä. Lopputyön nimikin keksittiin vain muutamaa viikkoa ennen ilmiötapahtumaa ja aikamoisen helposti. Sillä tajusimme, että blogimme nimi sopii lopputyöllemme täydellisesti tai ainakin aika täydellisesti.
Viikon verran olemme nyt taistelleet valmiin käsikirjoituksen kanssa aikatauluja, päivämääriä ja yleisestikin aikaa vastaan ja nyt lopultakin meillä on aikamoisen ilmiömäinen lopputyö -esitys ajoissa valmiina.
Nyt ei voi toivoa muuta kuin, että esitys menee yhtä hyvin kuin harjoituksissa ja että tekniikka toimii. Jos näin käy, niin saavat ihmiset nähdä, minkäläisia ajattelemme eri ikäisten ihmisten AJANTAJUjen olevan. Toivotaan, että he ymmärtävät, mitä olemme kohtauksillamme ajaneet takaa, ja että ne herättäisivät tunteita ja pistäisivät heidät ajattelemaan.
Aikamoisen aikamaista tekstiä ajasta tuli mieleeni näin viimeistä kertaa minun osaltani, mutta lupaan että vielä kerran meistä tullaan kuulemaan. Ajanilmiön ajanjakson lopuksi.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös aika.
-Nella
P.S. Aikamoisen upeista kuvista kiitokset menevät Lotalle (ja Otolle)!!
17.1.2015
Viimeistä viedään
Heips!
Tässä sitä ollaan. Enää pari päivää ennen Ilmiö-kurssin loppuhuipennusta. Maanantaina on meijän hetki, meijän aika näyttää mitä kaikkee ollaan saatu aikaseks! Ja oon todellakin ylpee meistä, vaikka aikataulutus menikin yllättävän tiukalle niin ollaan yhdessä porukalla päästy vaikeuksien kautta voittoon ja tässä sitä nyt ollaan, kaikki osaa vuorosanansa mutta kertailee vielä, jännittäen maanantain h-hetkeä. Pakko sanoa, että alussa ilmiökurssi tuntu älyttömän hyvältä, hauskalta ja kiinnostavalta ajatukselta. Oppitunnit kuitenkin hiljalleen tunti kerrallaan tavallaan tuntuivat vähentävän intoa, kun suuri osa oli pelkkää teoriaa eikä juurikaan oman jutun suunnittelua, ja ajatus koko projektin lopputyöstä vain jäi kauemmaksi ja kauemmaksi. Meidän piti vain tarttua toimeen ja alottaa tekemään koko hommaa ja niin, niinkuin sanoin, tässä sitä nyt ollaan, loistava näytelmä käsikirjoitettuna, valmiina tulkitsemaan aikaa eri ikäisten ihmisten ja erilaisten hahmojen kautta.
Perjantaina treenailtiin ihan virallisesti meijän päälavalla, hoidettiin valot ja lavasteet sekä sisääntulot ja lavalta lähdöt onnistuneesti kuntoon. Parit kuvatkin käytiin nappaamassa meijän esityslehtiseen! Yksi lauantaikin piti uhrata, tänään siis kokoonnuttiin porukalla Nellalle ja pari tuntiahan siinä vierähti nopeasti kun käytiin replat vielä pari kertaa läpi ja juteltiin niitä näitä. Tuli kyllä tarpeeseen, replat taas palasivat muistiin paremmin!
Musta tuntuu, että me kaikki ollaan sitä mieltä että tää olisi näytelmä, jolle me kaikki itkettäisiin, jos oltaisiin katsomossa. Mun henkilökohtasena toiveena olis ainakin herättää jonkinnäköstä liikutusta yleisössä ja oon varma että Petra ja Nella toivoo yhtälailla samaa. Mitä muutakaan tässä nyt enää voi sanoa. Mitä vähemmän päiviä jäljellä, sitä jännemmäksihän tää menee. Ehkä me vitkasteltiin koko projektin kanssa vähän turhan kauan. Aika kävi aika tiukille loppuvaiheessa. Mutta tässä sitä nyt ollaan.
Musta tuntuu, että me kaikki ollaan sitä mieltä että tää olisi näytelmä, jolle me kaikki itkettäisiin, jos oltaisiin katsomossa. Mun henkilökohtasena toiveena olis ainakin herättää jonkinnäköstä liikutusta yleisössä ja oon varma että Petra ja Nella toivoo yhtälailla samaa. Mitä muutakaan tässä nyt enää voi sanoa. Mitä vähemmän päiviä jäljellä, sitä jännemmäksihän tää menee. Ehkä me vitkasteltiin koko projektin kanssa vähän turhan kauan. Aika kävi aika tiukille loppuvaiheessa. Mutta tässä sitä nyt ollaan.
Maanantaita odotellessa. Iiiiiiks.
Tässä vielä mun henk. koht lempparikuva noista perjantain aikaansaannoksista, kiitokset Lotalle ja Otolle! :-)
- Ira
12.1.2015
Maanantai, vaikkei tunnu siltä
Me ollaan nyt liekeissä! Me ollaan perjantain ja tän maanantain aikana saatu enemmän aikaan kun koskaan aikasemmin! Huomenna alkaa se varsinainen näytteleminen, sillä tänään ollaan oikeesti saatu kasaan meijän kässäri. Nella tulostaa meille uunituoreet ja mainomusteeltatuoksuvat plarit, joihin me voidaan alkaa tekemään yliviivaustussilla armotonta alleviivaustyötä repliikkejä varten.
Tänään oli toisiks viimenen ilmiöporukalla järjestettävä tapaaminen, viimenen on sitten kenraali. Mentiin tapaamiseen aika noloina, meillä ei ees ollu kokonaista käsikirjotusta valmiina, melkein ainakin! Tuntu kamalalta kun piti vastailla että missä vaiheessa työ on, mutta kun kuuli missä vaiheessa muut on, tuli jotenkin oudon hyvä mieli! Ei oltu todellakaan ainoita jotka oli vaiheessa, jotkut oli vielä enemmän vaiheessa kun me (miten se voi olla mahollista still wondering)!
Päätettiin työstää vielä yleensä näytelmään kuuluvat käsiohjelmaiset, joihin tulee vähän jonkinlaista priiffausta ja pientä lisäpohdintaa meijän työstä, rooleista ja apuhenkilöistä, joita ilmaantukin tarpeellisiks enemmän kun ajateltiin. Valoihin ja ääniin värvättiin yks kaveri ja käsikirjotusta varten kuvaamaan toinen. Mietin että ollaankohan innostuksissamme haukattu liian iso pala?
On tullu huikeita oivalluksia kun on kirjottanu kohtauksia. Tuntuu että joka toisen sanan jälkeen pomppaa tuolilta ylös inspiraation vallassa. Oon hirvittävän ylpee siitä mitä ollaan saatu kasaan nyt, näin lyhyessä ajassa. Tuntuu vaan tyhmältä aatella mitä oltais voitu saavuttaa jos oltais alotettu aikasemin. Toisaalta, olisko siitä tullu samanlainen ja yhtä ylpeydenaiheinen kun mikä se on nyt, jos oltais alotettu kuukausia aikasemmin? Mä uskon ettei, koska paine on se joka saa loppuenlopuks ihmisen tekemään jotain. Ja meillä se paine sai aikaan jotain huikeeta.
Kulmia vaan rypistää se, miten pystytään opetteleen, sisäistään, harjotteleen ja tulkitsemaan meijän huikeet tekstit. Kuitenkin tavaraa on ihmistä kohtaan ihan kiitettävästi, niin tuntuu että aivoilla tulee olemaan ongelmia kaiken tän sisäistämisessä. Myös meijän aikatauluttaminen yhteisille harjoitusajoille on hankalaa, lukuunottamatta vierailevasta Väinö-tähdestä, joka ei oo kurssilla, mutta jonka aikataulut pitää jotenkin sopeuttaa meijän omiin.
Mutta loppuenlopuks, pitäis elää siinä hetkessä missä nyt ollaan, ja keskittyä siihen että saadaan plarit käteen ja teksti päähän. Kyllä se kai siitä. Vaikka onhan tää aikamoista
-Petra
Tänään oli toisiks viimenen ilmiöporukalla järjestettävä tapaaminen, viimenen on sitten kenraali. Mentiin tapaamiseen aika noloina, meillä ei ees ollu kokonaista käsikirjotusta valmiina, melkein ainakin! Tuntu kamalalta kun piti vastailla että missä vaiheessa työ on, mutta kun kuuli missä vaiheessa muut on, tuli jotenkin oudon hyvä mieli! Ei oltu todellakaan ainoita jotka oli vaiheessa, jotkut oli vielä enemmän vaiheessa kun me (miten se voi olla mahollista still wondering)!
Päätettiin työstää vielä yleensä näytelmään kuuluvat käsiohjelmaiset, joihin tulee vähän jonkinlaista priiffausta ja pientä lisäpohdintaa meijän työstä, rooleista ja apuhenkilöistä, joita ilmaantukin tarpeellisiks enemmän kun ajateltiin. Valoihin ja ääniin värvättiin yks kaveri ja käsikirjotusta varten kuvaamaan toinen. Mietin että ollaankohan innostuksissamme haukattu liian iso pala?
On tullu huikeita oivalluksia kun on kirjottanu kohtauksia. Tuntuu että joka toisen sanan jälkeen pomppaa tuolilta ylös inspiraation vallassa. Oon hirvittävän ylpee siitä mitä ollaan saatu kasaan nyt, näin lyhyessä ajassa. Tuntuu vaan tyhmältä aatella mitä oltais voitu saavuttaa jos oltais alotettu aikasemin. Toisaalta, olisko siitä tullu samanlainen ja yhtä ylpeydenaiheinen kun mikä se on nyt, jos oltais alotettu kuukausia aikasemmin? Mä uskon ettei, koska paine on se joka saa loppuenlopuks ihmisen tekemään jotain. Ja meillä se paine sai aikaan jotain huikeeta.
Kulmia vaan rypistää se, miten pystytään opetteleen, sisäistään, harjotteleen ja tulkitsemaan meijän huikeet tekstit. Kuitenkin tavaraa on ihmistä kohtaan ihan kiitettävästi, niin tuntuu että aivoilla tulee olemaan ongelmia kaiken tän sisäistämisessä. Myös meijän aikatauluttaminen yhteisille harjoitusajoille on hankalaa, lukuunottamatta vierailevasta Väinö-tähdestä, joka ei oo kurssilla, mutta jonka aikataulut pitää jotenkin sopeuttaa meijän omiin.
Mutta loppuenlopuks, pitäis elää siinä hetkessä missä nyt ollaan, ja keskittyä siihen että saadaan plarit käteen ja teksti päähän. Kyllä se kai siitä. Vaikka onhan tää aikamoista
-Petra
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)